Yleistä

Jousiammunnan alalajeja ovat mm. tähtäinjousi, vaistojousi, taljajousi ja varsijousi.

Vaistojousi on lähimpänä ‘alkuperäistä’ jousta, siinä ei ole juuri mitään apuvälineitä, ja usein vaistoampujat käyttävät myös puurakenteista jousta, ehkä myös puunuolia.

Taljajousessa jännittämiseen (tai oikeastaan jännityksen ylläpitämiseen) tarvittavaa voimaa on vähennetty taljapyörien avulla. Samoin tähtäys tapahtuu jänteessä olevan aukon avulla, ja laukaisulaitteen käyttö on sallittua.

Varsijousi on jo lähellä kivääriä, oleellisina eroina ovat vain voimanlähteenä käytettävä jousi ja ammuksina olevat nuolet.

Talja-ammunta on ehkä sen helppouden takia saavuttanut erityisesti Amerikan mantereella suosiota, mutta tässä keskitytään vain olympiajouseen. Sen voidaan katsoa olevan kilpajousiammunnan kehittynein muoto, menettämättä kuitenkaan oleellisinta lajin alkuperäisestä ajatuksesta.

Välineet

Välineiden kehityksen myötä nämä kaikki ovat aikojen kuluessa muuttuneet. Puurakenteisissa jousissa keskiosa ja lavat voivat olla kiinteät, mutta useimmiten keskiosa on kevytmetalliseosta ja erilliset lavat ovat puuta, lasikuitua, hiilikuitua tai hiilikuidun ja keraamisten aineiden komposiitteja. Jänteet olivat aikaisemmin melko nopeasti kuluvia ja ajan mittaan venyviä, mutta nykyisin ne ovat varsin kevyitä, venymättömiä ja kestäviä.

Lapojen jäykkyys ilmoitetaan paunoina (0.4536 kg). Harjoitusjousen jäykkyys on noin 18..20 paunaa ja kilpailujousen keskimäärin 35..50 paunaa. Jousiammuntaa aloitettaessa on tärkeää ampua riittävän pitkään kevytvetoisella jousella, jotta tekniikka pääsee kehittymään. Liian raskaalla jousella aloittaminen vaikeuttaa oikean asennon löytämistä, oppiminen on hidasta ja koko harrastus saattaa loppua ennenkuin se on päässyt edes alkuun.

Seuralla on riittävästi jousia eri jäykkyyksillä, jotta harjoittelun edetessä voidaan siirtyä vähitellen raskaampiin jousiin. Omaa jousta ei kannata eikä pidä hankkia, ennenkuin tuntuma ampumiseen on löytynyt ja lihakset ovat tottuneet jäykempiinkin harjoitusjousiin. Tavallisesti ampujalta kuluu vähintään pari, kolme kuukautta tiivistä harjoittelua ennenkuin oman jousen hankinta tulee ajankohtaiseksi.

Monilla jousiammuntaa aloittavilla on halu päästä mahdollisimman pian kokeilemaan osumista pitkiltä matkoilta. Tätä intoa on syytä hillitä, sillä liika osumisen yrittäminen huonontaa lähes poikkeuksetta ammuntatekniikkaa. Huippuampujatkin harjoittelevat paljon lyhyiltä matkoilta pelkkään taustaan ampumista.

Nuoliputki voi olla alumiiniseosta, hiilikuitua tai näiden yhdistelmä. Tavoitteena on saavuttaa mahdollisimman kevyt, mutta luja ja jäykkä rakenne. Sulkien tarkoituksena on luonnollisesti vakavoittaa nuolen lentoa. Sulkien materiaalina käytetään yleisimmin muovia, mutta esim. metsästysampujat käyttävät edelleen myös luonnonsulkia. Nokki on muovinen nuolen perään kiinnitettävä osa, jossa on jänteeseen tiukahkosti sopiva hahlo.

Nuolia on runsas valikoima materiaaliltaan ja kaliiperiltaan, samoin kärkiä on monenlaisia ja painoisia. Jousiammunnassa nuolen käyttäytyminen riippuu ratkaisevasti mm. ampujan vetopituudesta ja ammuntatekniikasta, jousen jäykkyydestä, nuolen painosta ja jäykkyydestä, kärjen painosta ja sulista. Optimaalisen yhdistelmän etsiminen ja löytäminen edellyttää vaihtoehtojen olemassaoloa, ja niitä myös on. Useille jousiampujille tämä välinetekniikka on osa harrastuksen viehätyksestä, aivan kuten muissakin urheilulajeissa.

Suojukset ja muut varusteet

Jänne on varsin ohut ja liikkuu suurella nopeudella, joten ampujan on syytä suojautua sen iskuilta. Jousta pitävän käden ranteeseen tai oikeastaan käsivarren sisäpuolelle asetetaan rannesuoja. Tämä on suojuksista tärkein, sillä jos jänne pääsee kerrankin iskemään kipeästi käsivarteen, ampuja alkaa tiedostamattaankin varoa jännettä, ja ampuma-asento vääristyy.

Vetokäden sormet joutuvat harjoitusjousillakin pidempään ammuttaessa koville, eikä kipeytymistä voi välttää ilman sormisuojusta. Kilpajousella ammuttaessa sormiläppä on käytännössä välttämätön.

Sormilenkki on yksinkertaisuudestaan huolimatta tavattoman tärkeä väline. Laukaistessa jousi jää peukalon ja keskisormen välillä olevan hihnan varaan. Käyttämällä sormilenkkiä vältetään tarve jousesta kiinnipitämiseen, mikä aiheuttaisi ylimääräisiä jännityksiä laukaisuun.

Rintasuojuksen tärkein tehtävä on estää jänteen tarttumista vaatteisiin. Pienikin muutos jänteen liikerataan vaikuttaa huomattavasti nuolen osumiseen.

Jännevälimittaa käytetään paitsi jänteen ja kahvan etäisyyden mittaukseen, myös nokinpaikan tarkistukseen. Nokinpaikkka tehdään usein kiertämällä teipinsuikale jänteen ympärille. Teipit saattavat liukua huomaamatta jänteellä, joten paikka on syytä mitata ajoittain. Millinkin siirtymä vaikuttaa merkittävästi nuolen lentoon.

Nuoliviini on välttämätön nuolten säilyttämiseksi ammuttaessa. Elleivät nuolet ole helposti saatavissa, ammunta-asento joudutaan purkamaan kokonaan laukausten välillä ja keskittyminen vaikeutuu.

Hallitseva silmä

Lähes kaikilla ihmisillä silmien keskinäisessä näkökyvyssä on eroja. Tätä eroa ei käytännössä usein havaitse lainkaan. Ennenkuin päätetään, kummalta puolelta ammutaan, selvitetään, kumpi silmistä on hallitseva:

Hallitsevan silmän puolelta ampumalla

Jos tähtäys opetellaan ei-hallitsevan silmän puolelta, joudutaan todennäköisesti toinen silmä sulkemaan kaksoiskuvan välttämiseksi. Vaikka jousi tuntuisikin aluksi sopivan paremmin jompaankumpaan käteen, kannattaa kuitenkin asettaa hallitseva silmä ensisijaiseksi valintakriteeriksi, sillä sen tuomat edut voittavat muut ongelmat.

Nuolen asettaminen jouseen

Kullakin ampujalla on yleensä oma tapansa asettaa nuoli jouseen. Tärkeintä on asettaa nuoli mahdollisimman yksinkertaisesti ja vähin liikkein, joka kerta samalla tavalla. Jousi pidetään mieluiten pystysuorassa, jotta ei häiritä vierellä olevia ampujia. Kun nuoli on asetettu, tarkistetaan ennen vetoon ryhtymistä huolellisesti

Asento

Jousiammunnassa, kuten kaikessa ammuntaurheilussa, suorituksen säilyttäminen samanlaisena kerrasta toiseen on ensiarvoisen tärkeää, jotta hyviä tuloksia on mahdollista saavuttaa.

Asennon on oltava ryhdikäs ja luonnollinen ilman lihasjännitystä vaativia vääristymisiä. Kaikki ylimääräinen jännitys tekee myös laukaisusta helposti jäykän ja väkinäisen. Jousen jännittämiseen tarvitaan luonnollisesti voimaa, mutta oikeassa asennossa se voidaan saada vahvoilta selkälihaksilta, jotka kyllä jaksavat.

Asennon perusta lähtee jaloista. Hartioiden levyinen haara-asento on yleensä sopiva. Liian leveä asento aiheuttaa ylimääräisiä jännityksiä, liian kapea asento pakottaa kallistamaan vartaloa poispäin jousesta. Polvia ei pidä lukita eikä toisaalta pitää koukussa. Jaloissa ei pidä olla mitään jännityksiä. Painosta kannattaa pitää noin kaksi kolmasosaa päkiöillä, kuitenkaan nojaamatta eteenpäin.

Perusasento on poikittain ampumalinjaan nähden, jolloin jousikäden puoleinen kylki on suoraan taulua kohti. Henkilökohtainen jalkojen asento muotoutuu aikanaan ehkä hieman erilaiseksi, mutta perusasennosta on hyvä aloittaa.

Tukevan asennon saavuttamiseksi alavatsan lihakset jännitetään ikäänkuin vastaanottamaan iskua. Tämä jännitys pidetään yllä koko suorituksen ajan. Koko muun vartalon tulee olla mahdollisimman rento. Jännitystä ei tietenkään pidä liioitella, vaan sen pitää olla juuri riittävä rauhallisen asennon ylläpitämiseksi.

Jousiote

Jousikäden asento on ehkä ratkaisevin asia koko jousiammunnassa. Tärkeintä on löytää olkapäälle asento, jossa jousen aiheuttama voima suuntautuu mahdollisimman suoraan luustoon, eikä olkapään paikallaan pitämiseen tarvita suurta lihasjännitystä.

Parhaiten tämä onnistuu antamalla olkapään painua alas ennen jousen nostamista ja pitämällä se alhaalla koko suorituksen ajan. Pito tapahtuu selkälihaksilla, mutta lapaluuta ei kuitenkaan vedetä taaksepäin. Jousikättä ikäänkuin työnnetään kohti taulua olkavarren alapuolisilla lihaksilla. Jos työntöön käytetään hartian yläosan lihaksia, olkapää pyrkii nousemaan, mikä on raskas asento ylläpidettäväksi.

Kyynärnivel asettuu oikeassa otteessa pystysuoraan. Erityisesti naisilla nivel taipuu helposti ‘yli’, mistä saattaa aiheutua jänteen lyömistä käsivarteen. Kyynärnivel on parempi jättää aavistuksen verran koukkuun kuin yrittää ojentaa sitä aivan suoraksi. Tavoite on tässäkin löytää mahdollisimman vähän lihasjännitystä vaativa asento ja saada jousen voima suuntautumaan luustoon.

Itse jousiotteen on oltava mahdollisimman yksinkertainen helposti toistettavissa. Otteen tulee olla sellainen, että ylhäältä päin katsoen peukalo, kämmen ja käsivarsi muodostavat symmetrisen Y-kirjaimen. Takaapäin katsottaessa rystyset ovat noin 45 asteen kulmassa. Jousen paine kohdistuu tällöin suoraan kyynärvarren linjaan, eikä haitallisia vääntöjä tai jännityksiä synny. Oikeanpuoleisessa kuvassa on tyypillinen aloittelijan ote: jouseen tartutaan puristamalla, ja paine jää kokonaan peukalon varaan.

Sivultapäin katsoen etsitään sellainen asento, jossa paine asettuu peukalohangan tukevimpaan kohtaan. Jos kuormitus tulee liian ylös, käsi väsyy ja kipeytyy, eikä asentoa ole helppoa pitää yllä pidempään ammuttaessa. Jos nojataan liikaa kämmenpohjalla, virheiden mahdollisuus kasvaa, koska tuntuma jouseen huononee.

Sormet pidetään rentoina, eikä peukalolla puristeta jousta. Jousen täytyy saada liikkua vapasti laukaistessa, muutoin jousi heilahtaa käden vaikutuksesta muuttaen nuolen lentorataa. Sormilenkkiin luottaminen saattaa aluksi tuntua vaikealta, mutta siihen on syytä opetella. Kuvassa on toinen vastaava apuväline, rannelenkki, jolla päästään samaan tulokseen.

Sormiote

Kolme ylintä sormea asetetaan jänteelle siten, että etusormi on nuolen yläpuolella ja muut alapuolella. Etusormi saa kevyesti koskettaa nokkia, mutta keskisormen ja nokin välille pitää jättää pieni rako, jotta vedossa syntyvä jännekulma ei saa sormia puristumaan nokin ympärille. Peukalo ja pikkusormi pidetään rentoina, mutta poissa tieltä.

Jänne asetetaan hieman ensimmäistä niveltä syvemmälle, niin että vedettäessä jänne asettuu suunnilleen nivelen kohdalle. Sormenpäiden varaan jännettä ei saa päästää, muutoin sormet kipeytyvät nopeasti, eikä laukaisusta ole mahdollista saada rentoa. Koukistuksen tulee olla varsin syvä.

Rystynivelet ja kämmenselkä pitäisi saada suoraksi jatkoksi kyynärvarrelle. Oleellista on saavuttaa tunne, jossa ikäänkuin riiputaan jänteeltä käsivarsi rentona.

Veto

Vedon alussa jousi nostetaan olkapäät alhaalla pitäen niin, että tähtäin on suunnilleen taulun kohdalla. Jänne vedetään suoraan kohti silmää ilman sivuliikkeitä. Vetokättä vedetään hartia- ja selkälihaksilla samalla kun jousikäsi pitää yllä työntöä kohti taulua. Vetokäden kyynärpää voidaan pitää hieman hartialinjaa korkeammalla.

Pää käännetään lopulliseen asentoonsa ennen kuin veto tulee perille ja pidetään paikallaan; jänne tuodaan kiinni leukaan eikä päinvastoin.

Vetokäden rystyset ja ranne pyritään pitämään rentoina ja suorassa linjassa. Täydessä vedossa pyritään mahdollisimman litteäksi jousen taakse. Tällöin tarvitaan mahdollisimman vähän voimaa asennon ylläpitämiseen.

Ankkurointi

Olympiajousen tähtäimessä on vain jyvä, eikä mitään muita optisia tähtäämisen apuvälineitä, kuten merkkejä jänteessä, sallita. Jousiammunnassa tähtääminen perustuukin nokin saamiseen joka kerralla täsmälleen samaan paikkaan silmään nähden. Muutamankin millin poikkeamat vievät nuolen helposti ohi taulun.

Vetokäden etusormi on aina yhtä kaukana nuolesta, ja kun sormi pidetään tähdätessä tiukasti kiinni leuassa, nuolen pystysuunta pysyy samana. Sivusuunta vakioidaan viemällä jänne aina keskelle leuan kärjen kuoppaa ja mahdollisesti nenän kärkeä. Käden puristusta leukaan ei pidä liioitella, eikä kättä pidä päästää nousemaan poskelle. Tärkeintä on kuitenkin muistaa pitää käsi leuassa kiinni, muuten osuminen on täysin sattumanvaraista.

Peukalo ja pikkusormi pidetään rentoina ja poissa ankkuroinnin tieltä. Jos peukalo tuntuu nojaavan liiaksi leukaan, sen voi taivuttaa pikkusormen kanssa yhteen.

Pää pidetään paikallaan, sitä ei työnnetä jännettä kohti eikä käännetä sivulle. Vetokäsi tuo jänteen kerralla kohdalleen, eikä ankkurointipaikkaa etsiskellä.

Hampaat on muistettava pitää yhdessä, muutoin nokin korkeus vaihtelee ja osumiin tulee pystyhajontaa.

Jänne pidetään koko ajan kiinni leuassa, se saa irrota vasta laukaisuhetkellä. Jännettä ei kuitenkaan saa puristaa paikoilleen vetokäden lihaksilla, kuten hauiksella, vaan vetojännitys täytyy syntyä selkälihaksilla ja sivusuunnan on löydyttävä luonnollisella tavalla ilman ylimääräistä jännitystä.

Tähtäys ja laukaisu

Jos asento on kunnossa, tähtääminen ei ole vaikeaa. Silmä tarkennetaan tähtäimeen, jolloin taulu näkyy hieman epäselvänä. Jänteen tulisi näkyä (vieläkin epäselvempänä) jousen ikkunaleikkauksen kohdalla.

Tähtäin viedään vedon loppuvaiheessa aikailematta keskelle taulua ja pidetään siinä. Pieni liike on normaalia, eikä siihen pidä liiaksi keskittyä muun suorituksen kustannuksella.

Veto pidetään koko ajan liikkeessä, vaikkakin sitä hidastetaan ankkuroinnin ja tähtäyksen yhteydessä. Vedon pysähtyminen on yleinen, mutta vakava virhe. Pysähtymisen jälkeen rennon laukaisun mahdollisuus pienenee ratkaisevasti.

Tehokas tähtäysaika on alle viisi sekuntia. Silmän näkökyky alkaa hämärtyä tämän jälkeen, samoin lihaksisto väsyy ja vetokäden sormet jäykistyvät. Vaikka aina pitää pyrkiä laukaisemaan vain tähtäimen ollessa aivan taulun keskellä, siitä ei pidä tehdä pakkomiellettä. Tomi Poikolaisen sanoin: ‘Keltaiselle osuminen riittää’. Laukaisua ei pidä kuitenkaan hätiköidä, koska silloin heilahdusten vaara kasvaa. Jos tähtäimen pitäminen keskustassa tuntuu vaikealta, asennossa on jotain vialla, ja se kannattaa purkaa.

Kun asento, ankkurointi ja tähtäys tuntuu hyvältä, rentoutetaan vetokäden sormet kaiken muun pysyessä paikallaan. Jänne vetää itsensä ikäänkuin sormien läpi, ja kuorman poistuminen saa aikaan vetokäden tahattoman liikkeen leukaa pitkin suoraan taaksepäin. Jousi ponnahtaa vapaasti eteenpäin ja jää riippumaan sormilenkin varaan.

Jälkipito

Asento pidetään muuttumattomana laukaisun jälkeen ja tähtäystä jatketaan muutaman sekunnin ajan. Selkäveto pidetään yllä. Nuolen lentoa EI seurata, vaan katse pidetään taulussa.

Jälkipidon aikana on mahdollista tuntea suorituksen onnistuminen tai havaita mahdollisesti tehdyt virheet. Asennon purkamisen jälkeen vaikutelma katoaa, eikä suorituksen arviointi ole mahdollista.